Kevät

Kyllä se nyt on täällä. Kevät. 

Lauantaina juostiin tyttöporukalla ja oli niin täydellisen ihana juoksu, että se jäi kahertamaan takaraivoon ja yltyi levottomuutta aiheuttavaksi jyskytykseksi sunnuntai-aamun aikana. Kun perhe häipyi omiin menoihinsa, vedin narulta edellispäivän juoksutrikoot ja lenkkari jalkaan rynnäten uudelleen rantapolulle. Lisäsinpä lenkkiin vielä pari kilometriä lisää ja P!nkiä kuunnellen hölköttelin rantaa pitkin onnesta soikeana. Ihan yksin. Omaan tahtiin.

Rannat näyttävät nyt huikeilta täällä pääkaupunkiseudulla. Kaupunkilaiset kun ei jäätä pelkää vaan koko rannan leveydeltä ihmiset marssivat kohti aurinkoa ja ulappaa :) Näyttää siltä kuin pääkaupunkiseutua oltaisiin evakuoimassa. Lähisaariin hiihtäneet sukulaiset kertoivat, että saarten eteläpuolella on jo sula... Että kohta joku näistä jäällä viikonloput eläjistä pulahtaa, se on varma. Mutta huikean kaunista siellä kyllä on ja jäätynytkin aava houkuttaa. Olen minäkin siellä kuljeskellut viime päivinä, mutta nyt lenkki kulki kuivalla (jäisellä) maalla ja hyvin kulkikin!

Vointi, jaksaminen vähähiilarisella on hyvä. Viikonlopun ruokailut eteni erittäin hyvin. Ihan "inan verran" lisäsin hiilaria, kun olen ollut niin paljon liikkeellä, mutta tein liikkeen suunnitellusti ja perustellusti. Uskon sen myös olleen oikea. Liike on sitäpaitsi niin pieni, ettei sillä varmaan kokonaisuuden kanssa ole mitään merkitystä. Jaksanpahan liikkua. Mulle tämä linja näyttää sopivan. Kenestäkään muusta en osaa sanoa.

Huomenna saattaakin tulla välipäivä liikunnasta työvelvollisuuksien vuoksi, mutta ei se mitään. Onhan tässä mentykin lujaa. Välipäiväkin on ihan hyvä.

Ostin muuten Fastin puddingin makuna valkosuklaa... Ristus miten makeaa. Olisko ehdotusta sellaiseksi makuvaihtoehdoksi, joka ei sokerista jkv vierottunutta puistattaisi? Mielipiteelläsi olisi nyt todella käyttöä!

Iloa, valoa ja energiaa uuteen viikkoon!

tAamu

Positiivisesti varautunut

Pääasiassa. Suurimman osan aikaa. Olen erittäin positiivinen ihminen. 

Pystyn löytämään melkein mistä vaan hyviä asioita (tai ainakin naurettavia). En tiedä, olenko syntynyt positiivisuudella kyllästettynä, mutta sen tiedän, että osin se on opeteltu taito. Tein yhdessä välissä töitä kahdestaan henkilön kanssa, joka joka päivä jaksoi muistuttaa, kuinka paljon helpompaa elämä on, kun siihen suhtautuu positiivisesti (tiedän, ihan sairaaan ärsyttävää). Tämän aivopesun tulos oli tehokas. Minusta on osin tullut juuri tuollainen ärsyttävä "nyt vähän positiivisempi asenne peliin"-ihminen. Jos en sano sitä ääneen, ainakin ajattelen.

Kyllä minä sen tiedän, että kaikissa tilanteissa ei positiivisuutta voi esiin kaivaa. Kaikki ei edes naurata. Ei edes jälkeenpäin. Elämässäni on toki tullut tilanteita, joissa on ihan tyhjä, poikki ja kaiken lohdun ulottumattomissa. Mutta olen myös nähnyt sen, että sen kaikkein kamalimmankin jälkeen elämä jatkuu. Tuskan takaa nousee myös ne hyvät ja onnelliset muistot. Haudalla voi nauraa, mutta se vie aikaa. Ja on asioita, jotka nostavat kyyneleet silmiin heti, kun niitä ajattelee. Ajattelee niitä missä vain. Ikävä voi olla ja on päättymätön. 

Yritän siis sanoa, että ihan kokonaan en ole irti todellisuudesta tämän positiivisuus hapatukseni kanssa, mutta täytyy sanoa, että oikeasti! Elämä on helpompaa, kun siihen suhtautuu enemmän sillä asenteella, että onpahan kokemus! Negatiivisuus paitsi tekee omasta elämästä raskasta vahingoittaa myös ympäristöä. Linkitin tämän artikkelin yksi päivä facebookiin... Olisin toki voinut siihen suoraan tägätä muutaman kaverin, mutta sehän ei olisi ollut kovin positiivista minulta ja varmasti olisi ollut vahingollista sekä heille että minulle... (Että kyllä multa onnistuu myös tällainen syvä negatiivinen vire myös :)). 

Aina yhtä hyvä viesti on myös sanonnassa: Viha on kuin joisi myrkkyä, jonka on tarkoittanut toiselle.

Sen verran itsekkääksi olen tullut iän myötä (lisäksi olen jo oppinut, että toista ihmistä ei voi muuttaa ulkoapäin - muutos lähtee aina sisältä), että olen yksinkertaisesti karsinut elämästäni niitä ihmisiä, jotka vievät enemmän kuin tuovat. Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia, ihania ihmisiä, joiden kanssa aika lentää ja tapaamiset voimaannuttaa vaikka tapaamisen sisältö olisi raskas. Näiden ihanien kanssa on eletty todella syvän mustiakin aikoja, mutta selvitty voittajina. Ensin sitä jaksaa tunnin eteenpäin, sitten päivän ja vähitellen huomaa suunnittelevansa seuraavaa kesää, seuraavaa vuotta. Onneksi.

Nyt lähden energisellä positiivisuudella kohti viikonloppua ja sen treenejä. Tänään pilatesta ja syvävenyttelyä (Rautakanki seikkailee jälleen) ja huomenna (pienellä pakkasvarauksella) lumikenkäilyä, 7-vee synttärit, ystäviä, rakkautta. Mitäpä sitä muuta tarvitsisi?

tAamu

Synty

Kirjoitin pitkään ja hartaasti edellistä blogia. Tein matkaa enemmän irti kaikesta siitä painolastista, jonka olin kerännyt ihan itse, kenenkään sitä minulle kokoamatta ja lähemmäs sitä, mikä tunsin kuitenkin olevani. Painolastia oli monenlaista: oli asennevammaa itseäni kohtaan, kohtuuttomia vaatimuksia ja kilogrammoja. Painolla oli iso rooli tuolla matkalla. 

Ja yhtenä päivänä koin, etten enää ole tuo henkilö, jonka olin blogiin rakentanut. Tai toki siis olin tai ainakin olin ollut, mutta kuitenkin muutos oli ollut sellainen, etten halunnut enää olla tuo virtuaalihenkilö. Ihan vaan yhtenä päivänä lopetin kirjoittamisen. Eipä se asiaa olisi muuttanut, vaikka olisin ehtinyt varottamaan ennen hyvästejä. Ihan minua. Just tyypillistä. Näin minä toimin. Tein viime vuonna monia muitakin todella nopeita isoja päätöksiä (kyllä bloginkin lopettaminen voi olla iso päätös). 

Vähitellen kaipaus takaisin virtuaalimaailmaan syntyi, mutta en saanut aloitettua tarinaani uudestaan. Kirjoitin hetken blogia, jota en koskaan avannut, koska ei se vaan lähtenyt lentoon. Yritin nimittäin uutta lähestymistapaa - ei toiminut. Kävin kirjoittamassa vielä yhden enemmän päämäärättömän mölähdyksen kuin jäsennetyn tekstin vanhaan blogiini. Ei toiminut.

Ja tänään tajusin yhtäkkiä kirjalistaa lukiessani, mikä blogini nimi pitää olla ja tässä ollaan taas. Löysin paikkani. Olen palannut.

En pystynyt olemaan hiljaa. Oli palattava. Ihan yhtä urheiluhulluna kuin ennenkin, mutta ehkä aavistuksen viisastuneena. Ainakin hetkeksi. Olen tajunnut, ettei numerot ihan oikeasti minua määritä. Voi olla ja melko varmasti onkin, että niistä vielä tämän blogin elämän kaaressa puhutaan, mutta toivottavasti enemmän kilometreistä kuin kilogrammoista.

Tavoitteenani on katsoa elämääni vähän suopeammin. Olla armollisempi niin itselleni kuin muillekin. Löytää ilo liikkumisesta. Nauttia onnistumisista täysillä. Muistaa kehonhuolto. Pysähtyä enemmän nauttimaan pienistä hetkistä kuin kiriä tavoitteita kiinni aikataulussa.

Mennään kohti kevättä ja valoa, vaikka juuri nyt pyryttääkin! Uusi loistava treenivuosi edessä!

t. Aamu