Ei se olekaan niin

Mä olen tosi paljon juossut merenrantaa. Talven läpi oikeastaan. Kesällä meidän juoksuseuralla (siis kaksi ystävääni ja minä, joita yhdistää into juosta, olematon suunnistuskyky ja kohtalaisen usein yllättävä vessahätä) on tapana juosta suurten korkeuserojen pururadalla ja metsässä, mutta talvella helposti valitsemme auratun rantareitin. Koska se on helppoa ja tuota... helppoa. Metsässä juoksemisen edellytys ainakin edellisten talvien lumitilanne huomioon ottaen, että joku muu on kulkenut siellä ennen meitä... Meidän mittaisista ihmisistä ei polun tekijöiksi ole.

Kesä tuli, sulatti lumen ja avasi meille taas metsät juosta. Miten sitä talvessa unohtaakaan muun tavan kuin sen yhden tavan. Pidin rantajuoksua just hyvänä ja hyvähän se onkin pitkään rauhalliseen jolkotteluun. Ajatella, että luulin rantajuoksun olevan se paras tapa. Ajatella. Kun en muuta taas muistanut. 

Mutta voi metsä! Pari metsäjuoksua tehneenä olen taas ihan onnesta soikeana. Persuksissa totisesti tuntuu pystysuorien kallioiden nouseminen. Peruslenkkimme ensimmäinen puolikas nousee kokoajan ylemmäs. Kalliolle päästessä tuntuu, että tää oli nyt tässä (siis lenkki ja elämä), mutta sitten alkaa paikoitellen jyrkkäkin lasku takaisin lähtöä kohti ja loppusuoralla tajuaa, että kyllä tästä selvitään ja toinen kierros on paikallaan. Tällä hetkellä ollaan vasta haaveiltu kolmannesta kierroksesta... Ensimmäisellä kerralla sen esti lenkkikaverin heikottava nälkä (älä ota nälkäistä ihmistä metsään mukaan) ja toisella kerralla lähestyvä yö ja mukavuuden halu. Todettiin, että seuraavalla kerralla kolmas kierros on jo tosiasia, mutta ei vielä tänään.

Väliin olisi varmasti paikallaan tasamaa hölköttely, mutta nuo pikaiset pyrähdykset umpimetsään, valopallot, verenmaku suussa ja kalliolle käden varaan tärähtäminen on pitkästä aikaa vaan niin ihanaa. Puolessa tunnissa saa hartiat ja pakarat tunnottomiksi väistellessä juurakoita ja riuhtoessa itseään hartiavoimin ylös liukasta kalliota.

Voi kun olisi se suunnistustaito ja uskaltaisi juosta metsässä yksin, haluaisin oppia suunnistamaan. Kaipaan naamalleen turpeeseen tuiskahtamisia! Vaikka näyttää tuo onnistuvan ilman karttaa ja kompassiakin!

tAamu

Metsässä

Olen varmasti kertonut moneen kertaan, etten erityisesti tykkää metsästä, mutta tykkään ihan tosi paljon juosta metsässä. Hankalaa. Metsästä en tykkää sen takia, että siellä voi olla vaikka mitä. En tarkemmin osaa sanoa, että mitä, mutta villieläimiä nyt esimerkiksi. Siellä luonto tulee vähän liikaa iholle. Joka puolella rasahtelee ja kahahtelee. Eikö nyt voi olla sitten hiljaa, jos ei millään tavalla vaani! (Itse liikun kuin norsu siellä)

En tiedä, mistä tuo johtuu. Olen asunut metsän keskellä (no en ehkä ihan sillä tavalla metsän keskellä, että oikeassa korvessa, mutta kuitenkin) ja oikaissut kouluun, kavereille ja mihin vaan pilkkopimeälläkin metsän läpi enkä pelännyt yhtään mitään. Mutta silloin olinkin ymmärtämätön lapsi!

Nyt olen paljon fiksumpi, opiskellut asioita ja tiedän, mitä kaikkea pelättävää sitä onkin olemassa! Metsässä ja muualla.

Tänään juostiin metsässä. Minulla oli ystävä mukana. Ihan yhtä pelokas, jos ei vielä pelokkaampi, (kun luonnon lisäksi pelkää luonnottomiakin kuten psykopaatteja - mä tietysti pelkään niitäkin, mutta en usko niiden päivystävän umpimetsässä) mutta yhdessä me ollaan vahvoja! Siellä me juosta hölköteltiin ihan umpimetsässä yli kallioiden ja juurakoiden, rinteitä ylös ja taas alas. Ihanaa! Ei siitä muuta voi sanoa. Luonnon intervalleja parhaimmillaan. Talven jäljiltä kaatuneet puut poikki polkujen ja kevään kosteus vielä kerääntyneenä valtaviksi lammikoiksi. 

Olen käynyt liukastelemassa metsässä talvellakin, mutta nyt se parhaimmillaan juosta. Kohta tietysti vielä kuivempi, mutta kun ei ole kiire, on aikaa kiertää isotkin lammikot. Ainakin Etelä-Suomessa oli tosi lämmin päivä. Ihkaoikeaa hellettä. Oli ihan hyvä odottaa iltaa (no ei oltais päästy aikataulullisista syistäkään aikaisemmin muutenkaan) ja juosta sään jo viiletessä (mittari näytti 22 kun lähdettiin liikkeelle, mikä lie ollut ihan todellinen luku ja mitä sillä on väliä). Lämmintä oli. Ajatella, että ollaan tultu siihen vaiheeseen, että illalla lähempänä yhdeksää voi juosta lyhyissä housuissa ja lyhythihaisella paidalla! Huippua. Hyvä juoksu. Hyvä mieli. 

En tykkää metsistä, kun siellä asuu ties mitä. Mutta mukavaa, että voin silti käydä siellä juoksemassa. Mustikat on muuten jo tulossa. Niistä piti juoksun lomassa napata kuva. Mutta ei kiirehditä asioiden edelle. Mustikka-aikaan menee vielä hetki. Monta ihanaa aurinkoista hetkeä.

Ihana kesä!

tAamu

Stairs to success?

Viikonloppu siskolassa. Joogaa lyhyet 1,5 tuntia. Aika meni kuin siivillä. Ihanaa venyvää ja vanuvaa. Asanassa pönöttämistä, kunnes hikikarpalo valuu kylkeä pitkin. Että teki hyvää. Rakastaisin joogaa, kun nyt vaan löytäisin kodin läheltä kohtuuhintaisen joogan sopivaan aikaan! Ei oo muuten ihan helppoa, vaikka joogakouluja joka puolella. Haluaisin huomauttaa, että jos mainostat aamujoogaa, se ei voi alkaa yhdeksältä aamulla!!!! 

Selkä ja hartiaseudun hieronta, jossa parasta oikeastaan oli se, että hieroja totesi, että nyt on tehty muutakin kuin puhuttu kehon huollosta! Wuhuu! Se vaan kannattaa. Pilates. Syvävenyttely. Jokaikinen pienikin venyttely. Paitsi tietysti saatu kiitos, ei oo muuten hartiatkaan ollut niin kipeät kuin yleensä :)

Tänä aamuna odoteltiin pakkasen lauhtuvan (lähemmäs kymmentä kuin 20) ja teinistön heräävän vaahtosammuttimen kokoisten ikiliikkujien vahdiksi, mutta haasteista huolimatta oltiin paikallisen harjun rappusten alapäässä kymmenen seutuun. Oltiin nimittäin päätetty (minä päätin) vetäistä muutaman kerran tunteella rappuset ylös tuollaisen kotitekoisen sähäkämmän intervalliharjoituksen aikaan saamiseksi... 

Voi elämä! Ensimmäinen spurtti vedettiin suunnilleen sen verran kun lähti. Eli portaiden yläpäässä näkyi valopalloja, pakkasilma oli polttanut keuhkot puoleen väliin ja räkä sinkoili ohikulkijoita kohden joka henkäyksellä. Juosta lönköteltiin pieni lenkki takaisin portaiden alapäähän pulssin tasaamiseksi (ja toipuaksemme järkytyksestä). 

Seuraavaan nousuun lähdettiin jo vähän maltillisemmin. Ymmärsin, että ilman sydäriä tai aivoverenvuotoa ensimmäisen vedon tahti ei voi toistua. Viisi kertaa rappuset ylös ja se hölkätty kierros siihen väliin joka kerta. 40 minuutta (noin koska iPhone hyytyi pakkasessa). Erittäin hyvä intervalli. Seuraavan kerran luonnollisesti aloitamme maltillisemmin ja harjoituksesta tulee tasapainoisempi ja järkytyksestä pienempi. 

Mutta sitä ei käy kieltäminen, etteikö se tehokasta treeniä olisi ollut. Tuota kerran 1-2 viikossa ja jo nousee juoksunopeus, hapenottokyky ja ties mikä!

Nyt jo takaisin kotisohvalla. Ihanat jäi kauas. Ihan liian kauas. Jatkan toivomista, että joku päivä muuttavat tänne!

Uutta treeniviikkoa odotellessa,
Aamu