Pakkopulla

Menin eilen kylään vanhemman rouvashenkilön luo. Matkalla soitin, että olen tulossa, jolloin rouvashenkilö kysyi, juonko kahvia. (No ni, tiedän, että tässä kohti lähdettiin menemään metsään. Harkinta petti minullakin.) Vastasin, että kyllä minä voisin kupin ottaa. Kahviriippuvaisen kiintiö ei vielä siltä päivältä ollut täynnä. Mutta koska olen päättänyt pitää pientä välimatkaa sokeriin (ainakin jonkin aikaa) sanoin heti, että kuppi kahvia riittää enkä ota mitään sen kanssa, kun olen juuri syönyt. 

Saavuin kyläpaikkaan ja tarvittavien kaartelujen jälkeen rouvashenkilö siirtyy keittiöön ja huikkaa sieltä laittavansa kahvin ja:

Kai sinä nyt jotain kahvin kanssa.

Ei kiitos! Kahvi riittää hyvin. 

Hetki leppoisaa rupattelua ja sitten minut kutsutaan pöytään. Rouvashenkilö kaataa kahvia jo minulle (sormustimen kokoiseen) kuppiin ja sitten:

No, minä nyt laitoin sinulle kahta laatua, että kai sinä nyt jompaa kumpaa!

No, hyvänen aika. Tottakai.

Kiitos!

Siis miten näiden tyrkyttäjien kanssa pitäisi menetellä? Opetinko minä nyt hänelle antamalla periksi, että kannattaa tyrkyttää? Olisiko minun pitänyt pysyä lujana ja toisella varmana ei-sanaa? Niin sitten se olisi oppinut? Lasten unikoulut on niin last season! Nyt tulee vanhusten tyrkyttäjä-koulut...

Jokainen on  oman aikansa tuote. Hänelle olisi maailman töykeintä tarjota pelkästään kahvia. Minä en voinut olla niin töykeä, että olisi juonut pelkän kahvin. Kompromissi väsytysrintamalla: söin toisen. Paremman vai pahemman - en tiedä!

Elämä on! Välillä haastetta. Välillä helpompaa. Ihan mukavaa joka tapauksessa!

Iloa Sinun päivääsi!

tAamu