torstai 10. tammikuuta 2013

Pakkopulla

Menin eilen kylään vanhemman rouvashenkilön luo. Matkalla soitin, että olen tulossa, jolloin rouvashenkilö kysyi, juonko kahvia. (No ni, tiedän, että tässä kohti lähdettiin menemään metsään. Harkinta petti minullakin.) Vastasin, että kyllä minä voisin kupin ottaa. Kahviriippuvaisen kiintiö ei vielä siltä päivältä ollut täynnä. Mutta koska olen päättänyt pitää pientä välimatkaa sokeriin (ainakin jonkin aikaa) sanoin heti, että kuppi kahvia riittää enkä ota mitään sen kanssa, kun olen juuri syönyt. 

Saavuin kyläpaikkaan ja tarvittavien kaartelujen jälkeen rouvashenkilö siirtyy keittiöön ja huikkaa sieltä laittavansa kahvin ja:

Kai sinä nyt jotain kahvin kanssa.

Ei kiitos! Kahvi riittää hyvin. 

Hetki leppoisaa rupattelua ja sitten minut kutsutaan pöytään. Rouvashenkilö kaataa kahvia jo minulle (sormustimen kokoiseen) kuppiin ja sitten:

No, minä nyt laitoin sinulle kahta laatua, että kai sinä nyt jompaa kumpaa!




No, hyvänen aika. Tottakai.

Kiitos!

Siis miten näiden tyrkyttäjien kanssa pitäisi menetellä? Opetinko minä nyt hänelle antamalla periksi, että kannattaa tyrkyttää? Olisiko minun pitänyt pysyä lujana ja toisella varmana ei-sanaa? Niin sitten se olisi oppinut? Lasten unikoulut on niin last season! Nyt tulee vanhusten tyrkyttäjä-koulut...

Jokainen on  oman aikansa tuote. Hänelle olisi maailman töykeintä tarjota pelkästään kahvia. Minä en voinut olla niin töykeä, että olisi juonut pelkän kahvin. Kompromissi väsytysrintamalla: söin toisen. Paremman vai pahemman - en tiedä!




Elämä on! Välillä haastetta. Välillä helpompaa. Ihan mukavaa joka tapauksessa!

Iloa Sinun päivääsi!

tAamu

8 kommenttia:

  1. Huh, näitä tilanteita! Et päästänyt valkoista valhetta allergioista tai vaikkapa seuraavan päivän gastroskopiasta? ;)

    Niinhän se on, että ei riitä, kun selviää itsensä kanssa, vaan pitäisi vielä jotenkin selvitä niistä tilanteista, joissa tuntuu olevan velvollisuus ottaa jotain tarjottavaa. Siinäpä sitten miettiä, että valitseeko jonkun kuivan käntyn vai herkullisen, kaloririkkaan leivonnaisen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en jaksanut enää... ja jos olisin tekaissut keliakian niin sillä olis varmaan ollut jotkut gluteenittomat keksit vuodelta 1997 kaapin perällä... sitä riskiä en enää uskaltanut ottaa.

      Poista
  2. Menee hetki tottua uuteen nimeesi:), mutta ihanaa, että olet takaisin!!

    Noita "pakkotilanteita" sattuu välillä kaikille ja toi Kanelin esittämä kysymys on hyvä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä TM tuntuu edelleen ihan omalta allekirjoitukselta minustakin :)

      Mukavaa olla takaisin. Ihanaa, että Sinäkin olet täällä. Olet edelleen yksi suurimmista innoituksistani blogistaniassa! Sinä olet elävä esimerkki siitä, että kun irrottaa syömisen tunteista - onnistuminen on 100%sta ja enemmänkin! Palaan blogiisi ja etenkin uusimpiin hienoihin kuulumisiin vielä uudelleen!

      Pysythän linjoilla, vaikket itse kirjoittaisikaan juuri nyt!

      Poista
  3. Elämä on niin valintoja, pieniä ja suuria. Kyllä se vaan valinnan lopputulokseen vaikuttaa, kun se vaikuttaa toiseen ihmiseen, vaikkapa sitten mielihyvänä tai mielipahana. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä ja välillä joutuu joustamaan. Niin se vaan menee. Eikä elämä siihen kaadu.

      Poista