Mitä jäljelle jää

Olen lomalla ja se on ihanaa. Univelkaa nukuin pois mökillä ikkuna auki kesäyöhön. Auttoi.

Kantapäätä olen tietoisesti lepuuttanut. Joogannut, venytellyt ja pyöräillyt. Hierotuttanut kantakalvoa, jalkoja, selkää. On auttanut. 

Blogihiljaisuutta suurempi on ollut hiljaisuus sen ulkopuolella. Joskus sitä vaan on sanaton, vaikka sanomista olisi enemmän kuin koskaan.

Yksi ihana nuori ihminen on liian lähellä sairastunut (kuoleman) vakavasti. Siitä, miten tässä käy, ei ole mitään tietoa. Ei vielä pitkään aikaan. Nämä nyt on näitä, joita toimitetaan, vaikkei tilaakaan. Tänä vuonna vain (mun mielestä) liian monta. Tai eihän tässä vaihtoehtoja ole. Näillä mennään.

Kun on vähän peloissaan ja pikkuisen surullinen, saa paljon aikaiseksi (vaatekaappi on raivattu ja karsittu, seiniä, mattoja ja koira pesty, valokuvia lajiteltu). Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin? 

Sillä tavalla ihmismieli on hassu, että vaikka luulisi, että helpoiten sitä heittäytyisi maahan itkemään, parkumaan ja pelkäämään, sitä huomaakin yhtäkkiä olevansa kiitollinen. Ei tietenkään siitä surkeasta s-alkuisesta mörrimöykystä vaan tästä kaikesta muusta!

Kaikesta siitä, mitä on kaikesta huolimatta. Siitä mille ei mikään sairauskaan mitään mahda. Kesä on kauneimmillaan. Aurinko, valo, meri, ihania ihmisiä ympärillä, ystäviä, naurua kesäyöhön, pavuiksi ruskettuneita lapsia (melkein nuoria) surffitukissaan, siskonpeti aitassa, valoisat kesäyöt ja mansikat. Kesäkommuunit, jotka siirtyvät kesämökiltä toiselle. Talven kurin ja järjestyksen jälkeen kesän vapaus ja matkalaukkuelämä sopivat hyvin. En minä mihinkään haluakaan kiinnittyä! En juuri nyt.

Olen tässä nyt ja näin on hyvä.

Että hyvinhän tässä pärjätään itse asiassa. Kesähän on ihan kaikilla. Ja kaikki on mahdollista!

t Kesä-Aamu