tiistai 21. toukokuuta 2013

Ei se olekaan niin

Mä olen tosi paljon juossut merenrantaa. Talven läpi oikeastaan. Kesällä meidän juoksuseuralla (siis kaksi ystävääni ja minä, joita yhdistää into juosta, olematon suunnistuskyky ja kohtalaisen usein yllättävä vessahätä) on tapana juosta suurten korkeuserojen pururadalla ja metsässä, mutta talvella helposti valitsemme auratun rantareitin. Koska se on helppoa ja tuota... helppoa. Metsässä juoksemisen edellytys ainakin edellisten talvien lumitilanne huomioon ottaen, että joku muu on kulkenut siellä ennen meitä... Meidän mittaisista ihmisistä ei polun tekijöiksi ole.

Kesä tuli, sulatti lumen ja avasi meille taas metsät juosta. Miten sitä talvessa unohtaakaan muun tavan kuin sen yhden tavan. Pidin rantajuoksua just hyvänä ja hyvähän se onkin pitkään rauhalliseen jolkotteluun. Ajatella, että luulin rantajuoksun olevan se paras tapa. Ajatella. Kun en muuta taas muistanut. 





Mutta voi metsä! Pari metsäjuoksua tehneenä olen taas ihan onnesta soikeana. Persuksissa totisesti tuntuu pystysuorien kallioiden nouseminen. Peruslenkkimme ensimmäinen puolikas nousee kokoajan ylemmäs. Kalliolle päästessä tuntuu, että tää oli nyt tässä (siis lenkki ja elämä), mutta sitten alkaa paikoitellen jyrkkäkin lasku takaisin lähtöä kohti ja loppusuoralla tajuaa, että kyllä tästä selvitään ja toinen kierros on paikallaan. Tällä hetkellä ollaan vasta haaveiltu kolmannesta kierroksesta... Ensimmäisellä kerralla sen esti lenkkikaverin heikottava nälkä (älä ota nälkäistä ihmistä metsään mukaan) ja toisella kerralla lähestyvä yö ja mukavuuden halu. Todettiin, että seuraavalla kerralla kolmas kierros on jo tosiasia, mutta ei vielä tänään.

Väliin olisi varmasti paikallaan tasamaa hölköttely, mutta nuo pikaiset pyrähdykset umpimetsään, valopallot, verenmaku suussa ja kalliolle käden varaan tärähtäminen on pitkästä aikaa vaan niin ihanaa. Puolessa tunnissa saa hartiat ja pakarat tunnottomiksi väistellessä juurakoita ja riuhtoessa itseään hartiavoimin ylös liukasta kalliota.

Voi kun olisi se suunnistustaito ja uskaltaisi juosta metsässä yksin, haluaisin oppia suunnistamaan. Kaipaan naamalleen turpeeseen tuiskahtamisia! Vaikka näyttää tuo onnistuvan ilman karttaa ja kompassiakin!

tAamu

2 kommenttia:

  1. Minunkin pitäisi kokeilla. En silti ehkä sinun kanssa, koska en halua eksyä saati kasvokosketuksia turpeeseen. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kannattaa! Ja kannattaa mun kanssa. Se on samalla seikkailu :)

      Poista